Pentujen kasvaessa alkoi niiden hoitaminen todella tuntua työltä. "Sitä ihteesä" tuli ihan riittävästi, lattialle huolella levitetyt sanomalehdet revittiin pieneksi silpuksi, jääkaappimagneetit piti ryhmitellä uudelleen aivan jääkaapinoven ylälaitaan. Portista keittiöön kulkemisessa piti käyttää erityistaktiikkaa jotta pentulauma ei vyörynyt postin väärälle puolelle. Ulkona ne viipottivat kuka minnekin eikä niillä tietenkään ollut mitään käsitystä siitä missä tonttimme rajat kulkevat!

Ei siis ihme että pentujenhoidon ja työssäkäynnin lisäksi en juurikaan ehtinyt päivitellä tätä blogia... suonette anteeksi! Jokainen päivä toi kuitenkin pennuista uusia piirteitä esiin ja jokaisena päivänä minä opin koirista jotain uutta. Kokemuksena tämä pentue on ollut suorastaan järisyttävä. 

Kerran pakkasin pennut autoon ja ajoin koulutuskentälle. Siellä otin kaikki laumana ulos mutta sitten kaivelin liivintaskusta nakkipaketin esiin. Näin tehtiin ensimmäisiä luoksetuloharjoituksia; se sai nakinpalan joka tuli nopeimmin tai tunki lähimmäs minua. Kun jokainen oli saanut maistaa tuota uutta herkkua, lähdin kävelemään ja pennut tulivat todella tiiviisti perässä!

Kotipihassa olen kuljettanut katrasta lelulla. Parhaaksi saalisärsykkeeksi on osoittautunut kuusenoksa. Ulommaiset havut liikkuvat houkuttelevasti ja ovat hyvänmakuiset pennun iskeä hampaansa. Kun olen antanut oksan niille voitettavaksi, ne jatkoivat sen vetämistä keskenään. Sama ilmiö toistui narulelulla.

Sisällä ne edelleen heräsivät viideltä. Jos olin antanut iltaruuan vasta yöllä töistä tullessani niillä ei ollut aamulla vielä nälkä, mutta ne kaipasivat toimintaa. Toisinaan niiden hiljentämiseksi riitti että kävin keittiössä vähän rapsuttelemassa niitä, toisinaan puruluut rauhoittivat ne mutta joskus muu ei auttanut kuin viedä ne ulos. Täytyy vaan ihmetellä miten sellaiset kasvattajat, jotka asuvat kerrostalossa, hoitavat tämän vaiheen?

Kaikki pennut oppivat seitsemännellä viikolla kakkimaan ulos mennessään. Tietenkin läjiä tuli sisäänkin mutta aina kun mentiin ulos, ne kyykkäsivät - usein rivissä. Tämä käytös vielä vahvistui kahdeksannella viikolla. Sitten kun eräs perhe kysyi onko pennuilla ollut ripuleja, aloin vasta ajatella asiaa: ne eivät kertaakaan ole olleet vähääkään löysäkakkaisempia! Onko pentueilla sitten useinkin ripuleita, sitä en tiedä.

Puruluiksi annoin alussa pelkkiä rouhetikkuja ja poron kylkiluita. Sitten laajensin valikoimaa vähän ismompiin puristelätkiin ja maissipuruluihin. Nuo viimeksimainitut (siis sellaiset vihreät tai vaaleat, krokotiilin tai hammasratas-tangon malliset) olivat selkeästi parhaita: pennuilla kului aikaa niiden jyystämisessä ja ne pitivät niiden mausta.

Vieraita kävi enemmän kuin meillä on koskaan yhteensä käynyt, eikös sitä sanotakin että koiraharrastus yhdistää ihmisiä! Anteeksi kun en keitellyt kaikille kahvia, oma vatsa ei vaan olisi kestänyt! Pennut ilahtuivat joka kerta yhtä paljon, olipa vieras sitten lapsi tai aikuinen, entuudestaan tuttu tai ekakertalainen. Ne suhtautuivat kaikkiin yhtä vilpittömän avoimesti. Alla kuva pentujen luona vierailleesta Seamus-papasta:

Lumet alkoivat sulaa ihan yllättäen ja pennuille avautui jään ja lumen alta ihan uusi ja outo hajumaailma. Sen myötä ne alkoivat viihtyä ulkona yhä kauemmin ja kauemmin. Eräänäkin aamuna ennen töihin lähtöä ravasin pihaa edestakaisin pyydystäen pentuja ja kantaen niitä väkipakolla sisälle, vain huomatakseni että ne olivat työntäneet huonosti sulkemani oven uudelleen auki ja juoksivat pihassa taas valtoimenaan. En ihan myöhästynyt töistä mutta kiirettä piti...

Keittiön (=pentuhuoneen) siivous oli aina projekti sinällään mutta pentujen valtava leikkihalu ei yhtään helpottanut urakkaa. Ne ensin alkoivat repiä käsistäni sanomalehtiä joita vaivoin yritin koota, sitten ne roikkuivat hohoissani, lahkeissani ja tukassani, seuraava saalistuksen kohde oli lakaisuvälineistö ja lopuksi sinipiika sai tuta naskalihampaista. Kun kelit lämpesivät, aloin viedä pennut autoon siksi aikaa että sain lattian puunattua. Yllättävää kyllä, pennut tulivat auton viereen aina yhtä innoissaan vaikka aina ei matkalle lähdettykään.

Koitin kohdella pentuja myös yksilöinä, valitettavasti täytyy vaan tunnustaa että aika ei kertakaikkiaan riittänyt tehdä niiden kanssa kaikkea mitä olisin halunnut. Osa niistä pääsi yksin autoajelulle (mm. Mustajalka oksensi Askon housuille...) ja osaa vähän taluteltiin hihnassa. 

Valokuvia on otettu satoja, mutta ehdottomasti parhaat kuvat otti ystäväni Johanna Koskiaho. Hänen otoksensa ovat albumissa täällä .